Opettaja-lehti tarjoaa vuonna 2009 kymmenen matkaa nykytaiteeseen asiantuntija-artikkeleiden ja Saastamoisen säätiön taidekokoelman teosten avulla.

Kymmenen kuvaa nykytaiteesta:

Minuuden vahvistamista kuvan keinoin

Herkkänahkaisuus, piikikkäät kommentit, pisteliäät huomautukset, kasvoton suojautunut vai haavoittunut enkeli, rajut hoidot vai hurja narkkari – mistä kummasta kuvassa on kysymys?

Kuvataiteilija *Anu Suhosen* (s. 1970) valokuvateos /Suojavarustus/ (2002) antaa katsojan aisteille tuskaisia viestejä. Näköaistin havainnot muuttuvat ihon ja mielen kivuliaiksi kokemusjäljiksi. Aivan kuin kuvan katselija olisi itse joutunut kokemaan saman piikityksen – ei välttämättä fyysisesti vaan ehkä enemminkin henkisenä kokemuksena.

Valokuvan hahmon poiskääntynyt vartalo, kasvojen ilmeen näkymättömyys, paljaan selän peittävät pisteliäät piikit ja ihohuokosten kananlihamainen nyppyisyys, hentojen ihokarvojen sojottaminen, voimakas varjo, taustan tyhjyys, hiusten siilileikkaus ja tatuoinnit niskassa sekä kallossa, lävistykset. Minulle nämä antavat viestiä yksinäisyydestä, sulkeutuneisuudesta, todellisen itsensä piilottamisesta, vetäytymisestä, puolustuskyvyttömyydestä mutta myös piilossa olevasta vahvuudesta, kestävyydestä ja sitkeydestä, sietokyvystä. Kuva on monitulkintainen. Se ei kerro vain narkkarin tarinaa vaan antaa viitteitä moniin kasvamiseen liittyviin tunteisiin ja paineisiin. Kukin katsoja peilaa omaa elettyä kokemuselämäänsä tulkitessaan näkemäänsä.

Antaessani kuvan vapaasti tulkittavaksi varhaisnuorille – kysyen vain ympäripyöreästi miltä sinusta tuntuu, miltä luulet kuvan henkilöstä tuntuvan, mitä näet – sain vastauksiksi:

”Aika hurja, piikit selässä on hurja ajatus. Verikoe tulee mieleen tai sit et alkuasukkaat on ampunnu putkella piikkejä (olen just lukenut Tinttejä). Vähän karu tyyppi. Vähän masentunut – se tulee tosta varjosta ja ku se katsoo muualle. Se ei ole tossa omasta vapaasta tahdosta. Se on mies, noin 25-vuotias. Toi on ihan hyvä juttu, jos on kyse siitä verikokeesta mut paha juttu, jos on kyse niistä nuolista.” /Poika 10 v./

”Yrittää olla jotenkin kova, noi tatskat ja lävistykset kertoo sen. En haluais olla toi tyyppi. Se on mies. Ihme pää noissa piikeissä. Tulee mieleen ne vanhan ajan jutut iilimadoista. Niillä poistettiin kipua tai jotain… Tolla on hyvä kipukynnys, näyttää siltä, että tässä mä nyt vaan seison.” /Tyttö 12 v./

Tarkkailla ja ymmärtää

Kasvava lapsi ja nuori tutkii itseään – mittailee ja vertaa, muuttaa mieltään, vaihtaa suuntaa ja palaa takaisin. Ihmettelee maailmaa ja itseään siinä, suhdettaan kanssakulkijoihin. Millainen minä olen?

Minkälainen haluan olla? Millaisena muut minut kokevat? Samanaikaisesti hän tarkkailee kiihkeästi ympäröiviä ihmisiä. Saattaa olla kriittinen vähänkin joukosta poikkeavaa kohtaan – unohtaen oman haavoittuvuutensa, pystymättä asettautumaan toisen, haavoitettavan oloon.

Oppiakseen tuntemaan niin minuuden kuin toiseudenkin pitää oppia havaitsemaan ja tuntemaan mutta ennen kaikkea myös ymmärtämään huomionsa. Näitä taitoja voidaan kehittää analysoimalla kuvia – niin omatekoisia kuin kanssatovereiden, taiteilijoiden ja mediankin välittämää kuva-aineistoa. Samoin näitä taitoja voidaan kehittää tekemällä kuvia aihepiireistä, jotka ovat itseä lähellä, sopivasti viritettynä avaamaan hanoja mielen sisäisille tasoille.

Kuvataidekasvatuksen suuri mahdollisuus on identiteetin tutkiminen ja sen tukeminen. Lähtökohtanani on, että lisääntynyt ymmärrys itsestä vahvistaa, ravitsee ja koulii sekä tulevan varalle että tässä ja nyt -elämään. Oman itsen ymmärtäminen ja hyväksyminen lisääntyvät vähitellen, kun itseään pääsee etsimään kuvallisissa tehtävissä, jotka antavat mahdollisuuden abstraktille vapaudelle. Ei ole pakkoa sanallisesti repiä auki tai puhkiselittää teostaan – siis itseään – liian paljastavasti.

Kysyä ja selittää

Näkemykseni taiteesta ja taidekasvatuksesta on tarkovskilainen. Kaiken taiteen päämäärä on selittää tai ainakin asettaa kysymykseksi, minkä vuoksi ihminen elää, mikä on hänen olemassaolonsa tarkoitus.

Taide on metakieltä, jonka avulla ihmiset pyrkivät yhteyteen toistensa kanssa: ilmoittamaan tietoja itsestään ja omaksumaan vierasta kokemusta. Todellisuus otetaan haltuun subjektiivisen kokemuksen kautta, mikään muu lähestymistapa ei ole edes mahdollinen. Kaikki prosessointi lähtee minästä, minuudesta suhteessa muihin ja maailmaan, maailmankuvasta.

Erilaisuus ja eri ryhmiin kuuluminen, siis toiseus, kulttuurinen vieraus, ovat toistuvia teemoja kansainvälisissä ja kotimaisissa näyttelyissä. Tätä samaa aihepiiriä on hyvä käsitellä koulutunneilla. Niin maahanmuutto kuin ulkomaankomennukset paluumuuttoineen ovat yleistyneet ja laajentavat näin kulttuuripohjaamme koululaistenkin joukossa. Mitä enemmän monikulttuurista pohjaa luokassa on, sitä enemmän on suoraa tarvetta asian monitasoiselle pohdiskelulle.

Se, että joutuu pohtimaan omaa elettyä elämäänsä, mahdollisesti jopa vanhempiensa ja isovanhempiensa valintoja, kohtaloita ja elämää, auttaa ymmärtämään omaa kasvun suuntaa, mahdollisia omia ratkaisuja isommassa kaaressa. Menneen pohtiminen antaa selkeämmän ja kokonaisemman kuvan itsestä tässä ja nyt.

Vasta kun ymmärtää, mistä itse on tulossa, mihin suuntaan ehkä menossa, on kykenevä pikkuhiljaa ymmärtämään toisen ihmisen olomuotoa, mahdollisia taustavaikuttimia, kulkemisen suuntaa. Vasta silloin on kykenevä suvaitsevasti ymmärtämään erilaisuutta.

Kokea ja muistaa

Koulussa voi antaa eväitä, opettaa harjoittelemaan tätä itsen ja sen kautta toisen ymmärtämistä. On kyse hitaasta, elämän mittaisesta prosessista, jonka alkamisessa voi avustaa.

Avaamalla muistin hanat olen pyrkinyt antamaan oppilailleni ja opiskelijoilleni väylän palata menneeseen. Se on tärkeä taito. *Eeva Kilven* sanoin: ”Nykyisyys ja menneisyys ovat vuorovaikutuksessa keskenään, ne eivät ole pelkkä jatkuvuus, eivät pelkkää kronologista perättäisyyttä, vaan ne vaikuttavat toisiinsa kuin paineet virrassa jota tulvat, säät ja pyörteet hölskyttävät edestakaisin. …menneisyys kutsuu meitä yhtä lailla kuin me kutsumme menneisyyttä nykyisyytemme tueksi.”

Osalle kokemus menneisyyteen palaamisesta voi olla ahdistavakin, taustalla saattaa olla rajuja kokemuksia. Silloin on helpottavaa palata mielen sopukoista tähän hetkeen vain napsauttamalla itsensä takaisin luokkatilaan mielen muistijäljistä ja ymmärtää, että vaikka menneisyys on olemassa, muistikuvista pääsee helposti pois, takaisin tähän hetkeen. Heti, kun haluaa.

Toisaalta kokemus voi olla ihastuttava. On riemuisaa löytää jo unohtuneita onnen hetkiä, muistin tallettamia tuoksuja, ihmisiä, ympäristöjä… Ehkä maasta, jonne ei ole edes mahdollista palata pitkiin aikoihin. On hyvä muistaa, että ”jokainen menneisyydestä tehty kertomus on rekonstruktio, joka ei koskaan voi olla identtinen kohteensa kanssa tai tavoittaa täydellisesti sen autenttisia merkityksenantoja. Jokainen historiantutkimus on tulkinta, jota sekä rajoittavat että kyllästävät nykyhetken ymmärryksellemme asettamat ehdot”. (Tuominen).

Paluu saman aihepiirin käsittelyyn voi tuottaa hyvin erilaisia tulkintoja ja tuloksia senhetkisen käsitys- ja tunnekykymme mukaan. On kyse siitä, mitä milloinkin olemme valmiita kysymään, millaisia vastauksia olemme valmiita vastaanottamaan. ”Menneisyys viskoo meille vihjeitä, lähteitä, jälkiä, jotka eivät puhu ellemme osaa keskustella niiden kanssa.” (Tuominen). Keskustelutaitoa on harjoitettava. Se ei ole meissä valmiina, vaan tarvitsee herättelyä, ymmärtävää avustajaa päästäkseen esille ja ottaakseen aktiivisen roolin elämässämme.

Erityisesti ne, joilla on taustallaan siirtymistä kulttuurista toiseen, on hyvä saada pohtimaan elämänsä eri puolia, kulttuurisia vaikutteita. Tästä on se etu, että hiljakseen voi kypsyä suhteessa uuteen ja vanhaan kulttuuriin, löytää molemmista tai kaikista hyvät puolet, vahvat tekijät. Näin voi pitää kaikki kulttuurinsa joutumatta luopumaan osasta itseään. Syntyy integroituminen uuteen yhteisöön. Jos autamme avautumisen prosessin alulle, vähennämme syrjäytymisvaaraa ja takaamme positiivisemman tulevan oppilaillemme.

Onnistuaksemme taidekasvatuksessa minuuden ja toiseuden etsinnän ja vahvistamisen saralla tulee meidän muokata kuvallisia tehtäviä rakennustelineiksi itsemme ja toistemme luo. Ohjata tilanteet siihen suuntaan, että oppilaalla on riittävät mahdollisuudet kehittymiseen ja oppimiseen. Itsensä tutkiskeluun. Hyvien kokemusten talteen keräämiseen. Positiiviseen muutokseen. Oman tien löytämiseen.

(Kirjoittaja viittaa kulttuurihistorian professori Marja Tuomisen virkaanastujaisesitelmään Lapin yliopistossa 2005.)

Minna Strömberg

Opettaja-lehti I lokakuu/2009 I Kymmenen kuvaa nykytaiteesta