<- back

KUN TAIVAS PUTOAA… remake

Amanuenssi Taru Tappola, KIASMA

Kuvataiteilija Maija Blåfieldin (s. 1973) ja valokuvataiteilija Anu Suhosen (s. 1970) yhteistyönä käsikirjoittama, ohjaama ja kuvaama elokuva ”Kun taivas putoaa… remake” on uudelleentulkinta Risto Jarvan elokuvasta ”Kun taivas putoaa” (1972). Jarvan satiirinen melodraama kritisoi aikansa skandaalilehdistön toimintatapoja ja luotasi vallankäyttöä mediassa ja sukupuolten välillä. Siinä naiivi Eila (uudelleentulkinnassa Neea) joutuu syvenevään julkisen häpäisyn kierteeseen, kun skandaalitoimittaja Olli Meri tekee hänestä koko kansan salarakkaan.

Jarvan elokuvaa hallitsee Olli Meren monologi, jossa tämä selittää – jo valmiiksi manipuloimansa – todellisuuden itseään miellyttävään muotoon. Elokuvan visuaalinen kerronta välittää tapahtumista toisenlaisen totuuden. Blåfield ja Suhonen ovat niin ikään ottaneet todellisuuden monitulkintaisuuden oman teoksensa keskeiseksi teemaksi ja rakenteelliseksi ratkaisuksi. Yhteistyössä ja rönsyilevänä prosessina syntyneeseen teokseen on jätetty näkyviin eriäänisyyttä ja ennakoimattomuuden makua. Fiktiivisiin kohtauksiin limittyy elokuvan tekoprosessia taltioiva ja kommentoiva dokumentaarinen osuus. Teoksen esitysmuoto kolmena projisointina lisää päällekkäisten ja vaihtoehtoisten tulkintojen mahdollisuutta. Lisäksi teoksessa sekoittuvat yksityiselämän, fiktion ja taiteen tekemisen todellisuudet: taiteilijat lähtivät käsikirjoitusvaiheessa liikkeelle uhrin näkökulmasta, mutta elokuvan kuvauksissa he ottivat itselleen puolifiktiiviset hyväksikäyttäjän roolit. Naispääosan esittäjää puolestaan johdateltiin reagoimaan fiktiivisessä roolissa omana itsenään. Alkuperäisen elokuvan valta-asetelmat ulotettiin siis sekä ”tarinaan” että ”todellisuuteen”.

Blåfield ja Suhonen ovat aikaisemmassakin tuotannossaan pohtineet taiteilijan etiikkaa ja vallankäyttöä valitessaan todellisia ihmisiä taiteensa materiaaliksi. ”Kun taivas putoaa… remake” luotaa eettisyyden problematiikkaa pohjamutia myöten, niin henkilökohtaisella, ammatillisella kuin yhteiskunnallisellakin tasolla.

Remake, uudelleentulkinta, on alkuperäistä teosta materiaalinaan käyttävä uusi versio. Blåfieldin ja Suhosen käsittelyssä alkuperäisteos on dekonstruoitu niin pitkälle, että lopputulosta ei oikeastaan voi pitää uutena versiona tai synteesinä, vaan itsenäisenä taideteoksena, joka siirtyy häilyvien lajirajojen yli elokuvataiteesta kuvataiteen kontekstiin. Teoksen ymmärtämiseksi on kuitenkin syytä kysyä, miten inspiraationlähteenä olleet teemat, tarinan pääkohdat ja kolmen päähenkilön psykologia päivittyvät, kun teosten välissä on 35 vuotta, tekijät ovat miesten sijaan naisia, fiktio limittyy dokumenttiin, kontekstina on kuvataide, ja likoon laitetaan maine, kunnia ja omatunto?

Maija Blåfield: Olemme toistuvasti kysyneet itseltämme ja toisiltamme, mistä tässä projektissa oikein on kyse. Vastaus ei ole ihan yksiselitteinen. Lähtökohtanamme oli Risto Jarvan elokuva Kun taivas putoaa (vuodelta 1972), joka oli hämmentänyt, kiehtonut ja askarruttanut meitä molempia jo pidemmän aikaa. Konkreettisesti projekti lähti liikkeelle vuoden 2006 alussa, kun päädyimme käyttämään kyseistä elokuvaa oman teoksemme materiaalina.

Anu Suhonen: Projektissa kietoutuu yhteen paljon asioita. Koetimme ymmärtää alkuperäistä elokuvaa useista eri näkökulmista: henkilökohtaisten kokemusten kautta, sukupuoli- ja mediakriittisesti ja erilaisia valta-asetelmia analysoiden. Keskeiseksi teemaksi nousi totuuden subjektiivisuus, joka kulminoituu paljolti itsekkyyteen ja omien asioiden ajamiseen muista välittämättä – todellisuuden muokkaamiseen ja vallankäyttöön.

MB: Emme niinkään halunneet tehdä uutta versiota Jarvan elokuvasta, vaan kävimme sitä läpi omasta näkökulmastamme – mistä elokuvassa on mielestämme kyse, ja mitä siinä esiintyvien henkilöhahmojen sisällä tapahtuu. Teemallisilta painotuksiltaan teoksemme on erilainen kuin Jarvan elokuva, jossa näkyy jonkinlainen miehisyyden itseruoskinta – tekijöiden suhde aiheeseen on ollut väistämättä erilainen siinä mielessä, että kaikki tekijät olivat miehiä.

AS: Minusta meidän elokuvamme on aika irrallaan alkuperäisestä elokuvasta. Sieltä on otettu ne palaset, jotka on nähty tarpeelliseksi, mutta muuten, tarinallisesti ja sisällöllisesti, se on muuttunut. En näe meidän teostamme kommenttina alkuperäiselle elokuvalle – vaikka niin sitä toki voidaan katsoa, ja ehkä katsotaankin. Se on oma tulkintamme Jarvan elokuvassa esiintyvistä teemoista.

MB: Mitä ei ole ollut tarpeen muuttaa, sitä ei muutettu. Esimerkiksi alkuperäisen elokuvan keskeinen elementti, ääniraidalla kuultava monologi, säilyi sellaisenaan, karsittuna mutta sananmukaisena. Poimimme elokuvasta omaan teokseemme tarinan päähenkilöt, tutustuimme näihin hahmoihin ja pohdimme missä henkilöhahmoissa näemme itseämme ja omia kokemuksiamme. Olli, itsekeskeinen toimittaja, Neea, vallankäytön kohteeksi joutuva nainen, ja omissa maailmoissaan elävä liikuntavammainen Lauri löytyivät kaikki työprosessin aikana omalla tavallaan meistä itsestämme.

AS: mutta yllätys oli, että ne löytyivät aika eri tavalla kuin olimme ajatelleet.

   ”Toimittajalle ei mikään inhimillinen ole vierasta”*

AS: Jarvan elokuva kritisoi skandaalilehdistöä ja sen toimintatapoja. 1970-luvulla tilanne oli lainsäädännöllisesti erilainen ja lehdistö oli vapaa tekemään lähes mitä vain. Nykyään sitä säätelevät lait, mutta toisaalta viihteellistyminen on laajentunut yhden median tasolta yleiseksi ilmiöksi.

MB: Jarvalla skandaalilehdistö edustaa jonkinlaista ulkoista ja selittämätöntä pahaa,  joka ajaa henkilöt tekoihinsa. Meidän teoksessamme vallankäyttö esiintyy yksityisempänä ilmiönä - valtaa käytetään omia tarkoitusperiä varten.

  ”Missä oli moraalini, joku kysyy”*

AS: Teoksemme teemaan liittyen halusimme jo lähtökohtaisesti luoda keinotekoisen valta-asetelman myös itse kuvausryhmän sisälle. Kaikki muut teknikkoja myöten olivat alan ammattilaisia, taiteilijoita, näyttelijöitä. Naispääosan esittäjää sen sijaan haettiin ruokamarkettien ilmoitustauluilta ja internetin keskustelupalstoilta. Halusimme hänen olevan jonkin muun alan ihminen, taidemaailman ja sen tapojen, sääntöjen ja ajattelumallien ulkopuolelta.

MB: Kyse ei ollut niinkään vastakkainasettelusta amatöörin ja ammattilaisten välillä, vaan pikemminkin siitä, että halusimme pääosaan jonkun, joka lähtökohtaisesti jo kuvaustilanteessakin olisi roolihahmoonsa vertautuvassa asemassa suhteessa ympäristöönsä.

AS: Halusimme myös hämärtää naispääosan esittäjän ja roolihahmon identiteettien eroa nimeämällä hahmon esittäjänsä mukaan Neeaksi. Itse vertauduimme tekijöinä tarinan vallankäyttäjään, Olliin.

MB: Kuvausten aikana pidimme Neean tiedollisesti pimennossa: toisin kuin muille näyttelijöille, hänelle ei annettu käsikirjoitusta. Vasta kuvauspäivänä hänelle kerrottiin tilanne pääpiirteittäin. Kohtauksia lähdettiin kuvaamaan niin, että toinen näyttelijä toteutti käsikirjoitusta, Neea reagoi siihen omana itsenään. 

AS: Olimme tietoisesti luoneet asetelman, jossa meillä itsellämme on tietty rooli, ja päättäneet pysyä siinä. Rooliimme kuului asettaa Neea epämukaviin yllättäviin tilanteisiin. Mutta itse asiassa me olimmekin niitä, joille tuli epämukava olo.

MB: Neean luottamus meihin oli lähes horjumaton, ja se tuntui aika pahaltakin välillä... Aluksi yritimme kaivaa itsestämme esiin vallankäyttäjää ja oman edun tavoittelijaa, joka on valmis tekemään mitä vain saadakseen todellisuuden sopimaan omiin tarkoitusperiinsä. Itse asiassa menimme piiloon roolin taakse: ”tässähän vain esitetään Ollia”. Mutta se ollius jonka löysimme, olikin tietynlaista vastuun pakoilua, roolin taakse piiloutumista, todellisuuden selittämistä toiseksi. Samalla lailla kuin taiteilija voi huijata itseään ”taidepuheella”. Loppujen lopuksi ei ole kyse kovinkaan eri asioista.

”...hänen katseensa kertoi yhteisestä syyllisyydestämme”*

MB: Kumpikaan meistä ei aiemmin ole tehnyt taideteosta yhteistyönä. Taiteen tekeminen yhdessä kuulostaa ajatuksena jotenkin mahdottomalta, se on niin henkilökohtaista. Tässä teoksessa todellisuus on jakautunutta ja niinpä yhteistyö eri näkökulmineen on elimellinen osa sitä.

AS: Käsikirjoitusvaihe sujui jouhevasti, tiiviissä yhteistyössä. On vaikea erottaa mikä oli kenenkin osuus. Mylläsimme, analysoimme ja kirjoitimme pitkään ja hartaasti.

MB: Yleensä käsikirjoitan hirveän hitaasti. Yhteistyön etuna oli, että kun toisen ajatusketju päättyi, toinen vei tilannetta eteenpäin. Käsikirjoittamisen opiskelun ja kokemuksen kautta minulla on tietty tekninen näkökulma siihen. Anu taas ei ole käsikirjoittanut aiemmin, ja hänen näkökulmansa onkin vapaampi, assosioiva. Olen aiemmin tehnyt hyvinkin pitkäkestoisia projekteja ja yksin on raskasta. Yhdessä tehden prosessista tulee jotenkin kurinalaisempi.

AS: Prosessimuotoinen tekeminen on työlästä, koska käsikirjoitukseen ei voi koko ajan tukeutua. Tulee yllätyksiä ja ongelmia – myös hyvin erilaisia kuin osasimme olettaa.

MB: Teoksen rakenne oli alun perinkin tarkoitettu eläväksi prosessiksi, jonka lopputulosta ei tarkoituksellisesti voinut tietää. Monet asiat ovat avautuneet meille vasta leikkausvaiheessa.

   ”Minun täytyy tunnustaa”*

      
MB: Käsittelemämme tarina on äärimmäinen melodraama, traagisuuden huipentuma, ja aika raskas työstää, mutta toisaalta en muista milloin olisin nauranut näin paljon kuin tätä tehdessä.

AS: Vaikka onhan tämä ollut kyllä rankkaa. Mutta yhdessä voi jakaa yhteisen syyllisyyden… (naurua)

MB: On ollut aika jännittävää käydä yhdessä läpi näin voimakasta itseanalyysiä. Prosessin aikana olemme joutuneet pohtimaan, mikä erottaa toimittaja Olli Meren taiteilijoista Maija Blåfield ja Anu Suhonen? Olemme myös havainneet, että Ollissakin monta puolta. Hänen tarkoitushakuisuutensa on ehkä jonkinlaista oman sisimmän lepyttämistä ja hyvän mielen ja tasapainon tavoittelua, vaikka se tapahtuukin aivan käsittämättömien tekosten kautta. Sieltä löytyy jokin piiloon laitettu oma itse.

AS: Tämän Olli-puolen olemassaolo on kuitenkin hyvä tunnistaa ja tunnustaa, vaikka sen hyväksyminen olisikin vaikeaa. Jollain lailla olemme myös oppineet ymmärtämään Olli Merta.

MB: Onko toimintamme sitten lopultakaan erilaista kuin Ollin? Jos ajattelemme että hän hakee todistusta omalle todellisuudelleen, niin kyllä mekin jollain lailla haemme sitä.

Esipuhe ja haastattelu: Taru Tappola, Amanuenssi / Curator
Nykytaiteen museo Kiasma / Kiasma, Museum of Contemporary Art
 

* Lainaukset: Toimittaja Olli Meri (Risto Jarva: Kun taivas putoaa, 1972). ”Uutislähdettä ei tarvitse paljastaa - eikä sitä tarvitse ollakaan.”*